”Ahdistus ja itsetuhoisuus eivät pysty tarrautumaan rakkauden maaperään” – Tarinoita puhumisen voimasta #mullevoitpuhua

Rakas lukijani, 

Tämä Tarina alkaa kenties kliseisesti, tai ehkä jopa hyvin arkisen tylsästi. Tarina on yhtä aikaa tosi ja epätosi. Tarina on siis tapahtunut, jolloin se on totta sanan siinä merkityksessä. Mutta samaan aikaan Tarina ei voisi olla epätodellisempi, sillä se on tapahtunut menneisyydessä, mieleni on saattanut sekoittaa joitain muistoja ja joitain muistoja en edes voimakkaallakaan kaivamisella tahi tahtomisella saa esiin mieleni valkokankaalle. 

Sananen muistoista. Muisto on minulle joku asia, jonka tunnen fyysisenä tunteena vartalossani, tuoksu, jonka yhtäkkiä tunnen sieraimissani tai kokonaisvaltainen olotila, joka ikään kuin sekunnin murto-osaksi palauttaa minut siihen samaan tilanteeseen hämärästä menneisyydestä. 

Tämän Tarinan kirjoittaminen vaatii itseltäni ehkä hieman keskittymistä, vaikka se tässä melko soljuvasti sana ja kirjain kerrallaan tietokoneen näytölle ilmestyykin. Sillä nykyisin, juuri nyt, keskityn ja muistutan itseäni olemaan läsnä tässä hetkessä, koska tämä hetki on ainoa totuus mitä on. Kaikki muu on mielikuvitusta, tunnetta, aavistusta, vääriä muistoja eli niin sanotusti sälää, joita sekava mielemme meille viskoo ajatustemme virtaan. Mutta juurikin nykyisen asenteeni ja elämänfilosofiani kautta selittyy kenties jonkun mieleen hiipivä ajatus: ”Kuinka tuo voi tai edes kehtaa kirjoittaa todella kevyesti vaikeasta aiheesta?”

Ei aihe ole vaikea. Ihmiset aiheuttavat turhaan itselleen lisää painolastia, piilottelemalla, suojelemalla tai kieltämällä jotkut asiat itsestään tai jopa maailmasta. Tällainen toiminta vain lisää valtaa tuolle sisällämme olevalle mustalle möykylle tai miten sitä haluaakaan kuvata. Meidän jokaisen sielun kultainen valo (tai valolle voi vaikka valita itsekin värin, jos niin haluaa) on niin voimakas, että jos mustan möykyn päälle lankeaa pisarakaan sitä valoa, alkaa se sulaa jo siinä samassa pienemmäksi. Tuota sielun kultaista valoa ruokkii luovuus, puhuminen, kirjoittaminen, maalaaminen, vasaralla hakkaaminen, lapiointi tai vaikka hampaiden poraaminen. Tuolle sielun kultaiselle valolle on myös hoitajia. Mutta senhän me jo kaikki tiesimmekin. 

Näin Tarina alkaa. Synnyin vuonna 1982 (jee, kultainen 80-luku <3) jolloin en muista maailmasta siis mitään ennen tuota ajankohtaa. Noh, en kyllä muista tuolta kultaiselta vuosikymmeneltäkään juurikaan mitään. Sen mitä muistan, olen varmaan itse keksinyt vanhoista valokuvista. Milloin muistan oikeasti sen, että molemmat vanhempani olivat humalassa? Silloin taidettiin elää jo 1990-lukua. Silloin se oli ilmeisesti melko normaalia, että vanhemmat lähtevät kulmapubiin ja lapset jäävät keskenään. Ei siihen ainakaan kukaan puuttunut. Tai mitäs jos sitä ei kukaan edes tiennyt? Lapset, niin uskollisia vanhemmilleen. 

Vuodet vierivät, ja siinä välillä kuunneltiin yläkerran rappusten yläpäässä sydän hurjaa vauhtia rinnassa hyppien alakerrassa mesoavia humalaisia. Aamulla piti kouluunkin herätä, ja siellä piti olla se kympin tyttö. Parhaillaan se keskiarvo taisi 9,6 ollakin. 

Oma ensimmäinen humala koitti 13-vuotiaana. Helppoa oli kuin heinänteko, kun isosisko ja sen kaverit haki kaljaa ja lonkeroa kaupasta pientä korvausta vastaan. Eikä niin, ettäkö vanhemmatkaan kamalasti olisivat ehtineet omilta murheiltaan ja kriiseiltään vahtia pientä kapinallista. Äidille maistui se alkoholi hieman enemmän kuin isälle ja luojan kiitos avioero astui voimaan vuonna 1998. Isän mukaan sitä tietenkin valitsi mennä. Tyttö mustatukkainen, kuunteli heviä, opiskeli arkipäivät ja ryyppäsi viikonloput. 

Ah täysi-ikä, tervemenoa mustat hiukset, tervetuloa punaiset ja topit ja minihameet! Baarit kutsuivat! Ja armeijan vihreät. Se oli menoa se! Tekikö armeija tytöstä naisen? No ei, mutta kai se vähän kasvatti. Sen jälkeen opiskelu, metsäalaa tietenkin, koska armeijassa metsässä oli mukavaa. Valmistuminen ammattikorkeakoulusta, kolmen paikkakunnan jälkeen muutto pienemmälle kylälle ja siellä erään humalankatkuisen baari-illan päätteeksi niin suloisessa pienessä asunnossa, jossa sattui olemaan kaunis pieni vuolukivitakka, niin takkaan tulet, pellit kiinni ja sohvalle odottamaan viikatemiestä (miksei se voisi olla nainenkin). Itsemurhakäsikirjaa ei taida olla olemassakaan, ja hyvä juttu ettei ole! Tyttö laittoi pellit kiinni liian aikaisin, jolloin muodostui vain liikaa savua, ja jossain elämänhalun ja pohjimmaisen selviytymisvaiston varassa tyttö ryömi ulko-ovelle ja sai sen ihmeen kaupalla auki. Elämä voitti erän. 

Isä saapui harmaalla ratsullaan, pakkasi tytön ja tytön omaisuuden ja niin sitä muutettiin takaisin kotiin. Hajanaisia terapiakäyntejä, sekoiluja kavereiden kanssa. Työttömänä olemista. Vissiin. Kun ei muista. Muutto taas omilleen, työntekoa ja vapaapäivinä ja iltoina kännäystä. Jossain vaiheessa tyttö oli muutaman viikon suljetullakin, koska ajatteli hyppäävänsä kuudennen kerroksen ikkunasta alas. Osastolle siis suojaan itseltään, mutta ei silleen ”tosissaan”, koskapa pääsi sieltäkin käymään otattamassa korviin reiät ja kaikkea. Kävi äiti ja oli lääkäri ja omahoitaja ja vaikka sun mitä, mutta epämääräinen ahdistus oli ja pysyi. Äidin mielestä ei lapsuudessa ollut mitään erikoista, ei siis kertakaikkiaan mitään. Niin, tytön oli ajateltava, että se oli normaalia nähdä äiti ihan tuhannen kännissä ja juuri silloin oli oikea aika kaikelle seksuaalikasvatukselle ja elämänfilosofioiden hiomiselle. 

Paikkakunnat ja työt vaihtuivat niin tiheästi, että kukaan ei edes tyttö itse pysynyt laskuissa. Yhdessä vaiheessa porsitettiin emakoita, mutta sitten kun niitä pikkupossuja napatyrineen piti tappaa, niin psyykepä ei kestänyt sitä. Sikojen jälkeen koitti paluumuutto kotiin, isän Citroenin kyydissä taas, pressun lepattaessa iloisesti peräkärrin päällä. Nyt ei enää viinaa, kun ei se sovi. Syödään masennuslääkkeitä, kun määrättiin. 

Eräänä iltana tyttö ei muistanut oliko ottanut jo lääkkeet. Otti varuiksi vielä kolme pilleriä. Ja vielä toiset kolme. Kaikki buranatkin pitää ottaa. Ja Panadolit. Ja kaikki nukahtamispillerit. Isän nitroja en ota, kun ettei sille sitten jää syyllisyyttä siitä. Mutta nuo vitamiinit pitää ottaa. Ynnä muita mitä kaikkia vaan käsiinsä tyttö sai. Tervetuloa tiedottomuus ja tajuttomuus. Seuraavasta päivästä ei tyttö muista mitään. Isän kertomaa on, että sitä aamulla mentiin ensin isän ratsulla ensiapuun, jossa hoitaja liki välinpitämättömästi: ”Ei tuo tänne kuulu, eihän sille mitään vatsahuuhteluakaan voi tehdä, kun jos jo edellisiltana ottanut lääkkeet.” Isä menee toiselle terveysasemalle, josta mentiinkin sitten vähän erilaisen vastaanoton jälkeen ambulanssikyydissä keskussairaalalle. Tyttö ihan matkustajana elämässä. Illansuussa alkaa tytön aivotkin heräillä, mitä oikein tapahtui. Ne oli varmaan ne masennuslääkkeet, on ensimmäinen ajatus, ja siitä tytölle jää mieleen, että parempi ilman lääkkeitä. Elämä voitti toisen erän. 

Itsetuhoisuus on ikävä siemen. Kun se on löytänyt edes pientä otollista maaperää se soi pahemmin tajunnassa kuin Macarena ikinä. Vielä kerran tytöt ja pojat. Nyt on pitänyt jo vähän opiskellakin. Nyt on pillerit, enää puuttuu päivä. Tuo on se viikonloppu tyttö päättää. Silloin ollaan yksin kotona. Isä pyytää edellisenä päivänä teatteriin. Joo, jää kaunis muisto, päästään oikein isolle kirkolle, tyttö ajattelee. Mitään muuta ei jää mieleen teatterista, kuin komiikan muotoon puettu kohtaus, jossa mies on auton sisällä, johon on johdettu pakokaasut. (Tapahtuiko tällaista oikeesti???) Teatterin jälkeen Isän autossa tyttö murtuu kyyneliin, kaivaa käsilaukusta pillerit, kaikki 120 kpl ja ojentaa isälle. ”Mie ihan oikeasti halusin kuolla, mutta nyt mie luulen, että mie ihan oikeasti haluan elää.” Elämä voitti viimeisen erän. 

Koitti kevät, ja sen myötä uusi harrastus. Loppui tupakointi. Eikä se viinakaan enää silleen maistunut. Nyt oon yksin maailman lapsi, tyttö ajatteli ja rakasti aidosti itseään ensimmäistä kertaa. Kotvan kuluttua tapasi pojan. Elämä otti niskalenkki-tuplacafelattemacchiato el mas Grande -voiton. 

Elämällä on mahtava voima, ja se sama voima on meidän kaikkien sisällä. Rakkaus on voimakkain maaperä sielulle, ja siihen maaperään ei pysty tarrautumaan ahdistus eikä itsetuhoisuus. Rakkaus itseämme kohtaan. Rakkaus itse elämää kohtaan, joka tytölle näytti niin moneen otteeseen, mistä perkeleen sisusta, joustavuudesta, voimasta ja suoranaisesta ihmeestä meidät kaikki on rakennettu. 

Kiitos elämä että olet. Kiitos että olen. Kiitos äiti ja isä kun teitte minut. Kiitos. <3

Suurella Rakkaudella, Teija

Ps. Niitä kultaisen Teijan hoitajia on ollut monia, kiitos teille kaikille, Psykoterapeuttini, työkaverini, ystäväni, mieheni, ja ennen kaikkea siskoni.