"Masennuksesta täytyy puhua, jotta siihen tarjottaisiin nykyistä helpommin apua" – Tarinoita puhumisen voimasta #mullevoitpuhua

Loppukesästä 2017 minussa alkoi tapahtua muutoksia negatiiviseen suuntaan. Olin väsynyt ja ärtynyt, en oikein osannut/jaksanut/pystynyt ottamaan osaa perheen tekemisiin eikä tehnyt mieli oikein lähteäkään minnekään. Kotityöt jäivät tekemättä. Itkin todella herkästi. Minulle pyhitettiin aikaa olla yksin, että saisin ladattua akkujani ja piristyisin. Nukkuminenkin meni huononlaiseksi, kun öistä tuli katkonaisia, unet olivat ahdistavia ja välillä uni ei vain tullut. Ärtyneisyys purkautui muille kiukkuamisena ja huutamisena. Kohteena olivat valitettavasti ihmiset, jotka eivät olisi missään nimessä saaneet kohteena olla.

Joulukuussa nostin ensimmäisen kerran kädet pystyyn ja hakeuduin silloin neuvolapsykologin puheille. Hänen näkemyksensä oli, että nopeassa tahdissa tapahtuneet äärimmäisen suuret muutokset elämässä olivat johtaneet pitkittyneeseen burnoutiin sekä mahdollisesti masennukseen. Diagnoosia ei tässä vaiheessa kuitenkaan tullut. Kävin psykologin pakeilla kerran tai kaksi kuukaudessa ja sain puheapua. Lisäksi kirjoitin ”fiilispäiväkirjaa” aina, kun oli jotenkin selkeästi huono tai parempi olla. Hetkittäin tuntui, että ollaan oikeilla jäljillä ja oloni parani. Jaksoin paremmin ja hymyilinkin jälleen. Toisinaan vajosin taas jonnekin pimeyteen ja syytin kaikesta taas itseäni. Ruoskin itseni henkisesti verille ja syytin itseäni asioista, joita ei ole tapahtunut, jotka eivät olleet totta tai jotka eivät missään nimessä olleet minun syyni.

Muutos parempaan ei kuitenkaan ollut pysyvä, vaan se iski jälleen. Taas samat oireilut ja hoitokeinot. Pientä helpotusta arkeen oli tuonut työpaikan saaminen (olin työttömänä yli puoli vuotta ja joulukuussa sain töitä). Töissäkäyminen toimi psykologin mukaan terapeuttisena tekemisenä, sillä olin kuitenkin arkipäivisin vähintään 8 tuntia poissa kotoa tekemässä jotain muuta ja saisin muuta ajateltavaa. Näin se toimikin, tiettyyn pisteeseen asti. 

Kesällä 2018 tuuli kuitenkin kääntyi niin, että laivani oli viittä vaille köli kohti taivasta. Töissä jouduin tilanteeseen, joka loi jo kaksi viikkoa ennen tilanteen alkua järjettömän stressin ja ahdistuksen päälle. Stressin myötä minulta katosivat niin ruokahalu, keskittymiskyky kuin myös yöunet. Yritin sinnitellä ja uskotella itselleni, että pystyn ja jaksan kyllä, kunhan syön terveellisesti ja liikun. Tähän samaan soppaan kuitenkin sain ilmoituksen, jota kukaan ei koskaan tahdo saada: vaimoni halusi erota. Puukko oli isketty sydämeeni ja lumipalloefekti oli valmis alkamaan.

Pari päivää jaksoin näiden ajatustaakkojen kanssa, kunnes töissä otin kyyneleisin silmin ja tärisevin käsin asian puheeksi. Sanoin, etten pysty, en jaksa ja että tarvitsisin apua. Hakeuduin työterveyteen psykiatrian erikoislääkärin juttusille ja homma oli sillä selvä: jouduin noin pariksi viikoksi sairauslomalle, diagnoosina ahdistus ja akuutti stressireaktio. Lisäksi sain reseptillä melatoniinia nukahtamista helpottamaan. Mutta mikä tärkeintä: tulisin hakeutumaan terapiaan, että saisin käsiteltyä kaiken tämän (ja tähänastiset tapahtumat elämässäni) pois. Tässä samassa yhteydessä selvisi myös se, että olen masentunut ja ahdistunut.

Olen tästä kaikesta huolimatta nykyään suhteellisen toimintakykyinen ihminen. Töissäkäyminen ei tuota ongelmia, jaksan harrastaa, pystyn hoitamaan kotini ja tykkään olla tekemisissä ihmisten kanssa. Tykkään touhuta ja viettää aikaa poikani kanssa. Minua ei tarvitse varoa eikä pelätä, mutta pyydän ihmisiä kuitenkin ymmärtämään silloin, jos sanon, että nyt ei välttämättä pysty tai jaksa. Ja yleensä täsmennän vielä, että se ei johdu sinusta, vaan se johtuu minusta.

Alkuvuodesta 2019 psykoterapeuttini totesi, että kärsin erittäin selkeästi ahdistuneisuushäiriöstä. Siksi hermoilen ja stressaan monesti hyvinkin mitättömiä asioita, ne vievät minulta yöunet ja lopulta ruokahalun. Teen ongelman asioista, joita ei ole vielä edes tapahtunut tai ei välttämättä tule edes tapahtumaan. Toisinaan arjesta ja sen askareista selviäminen vie kauhean määrän voimavaroja tai se osoittautuu täysin ylivoimaiseksi. Ahdistuneisuushäiriö onkin ollut yksi palikka, joka on ollut rakentamassa siltaa kohti masennusta jo vuosikausia. Ja nyt nuo kaksi kohtasivat.

Aloin kirjoittamaan blogia, jotta sain kanavan jota kautta purkaa omia tuntojani ja samalla tuoda esiin masennusta omasta näkökulmastani. Ja tietenkin sitä kautta tehdä tiettäväksi mielenterveyteen liittyviä asioita ja rikkoa sitä luuloa/kuvitelmaa, ettei näistä asioista muka voisi puhua. Jos asiasta ei puhuta, niin ei siihen myöskään tarjota apua sen helpommin kuin ennenkään.

Tämän muurin rikkominen olisi äärimmäisen tärkeää. 

Puhutaan yhdessä masennuksesta, ahdistuksesta ja kaikista vastaavista mielenterveyden ongelmista. 

-Juuso V / 32 / Tampere