"Toivottavasti olen onnellinen vielä joskus" – Tarinoita puhumisen voimasta #mullevoitpuhua

Olen 17-vuotias poika, joka on yläasteen alusta asti käynyt eri nuorisopsykologeilla ja lääkäreillä. Minulle on tarjottu lääkkeitä, joita en halua ottaa vastaan, vaan haluan taistella tätä vastaan ilman lääkkeitä. Minulla on vaikea masennus sekä hypokondrinen häiriö (eli pelkään, että minulla on joku kuolemansairaus koko ajan ja tunnen kipuja). Minulla on myös paniikkihäiriö.

Yläasteen selvisin pelkällä masennuksella. Tunsin itseni yksinäiseksi, vaikka minulla oli ystäviä. Vuoden 2018 uutena vuotena menin maistamaan pilveä, kun ajattelin sen piristävän minua. Silloin sain ensimmäisen ja pahimman paniikkikohtaukseni. Itkin, tärisin ja tunsin kipuja tai muita tunteita noin 2 tunnin ajan yksin vessassa. Sen jälkeen noin 1kk meni ihan okei, sitten tuli eräs viikko, jolloin TUNSIN stressin ja ahdistuksen koko ajan niin vahvasti, että kun viikon kestin sitä, niin sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni selvinpäin.

Sain sillä viikolla noin 2-3 paniikkikohtausta. Minulle tuli myös lieviä kohtauksia tosi paljon usean kuukauden ajan. Sitten aloin tuntemaan, kun haluni asioihin lähtivät.

Lopetin tupakan, energiajuomat, roskaruoan, herkut, nuuskan ja tosi tosi huonot elämäntavat. Ennen unirytmini oli niin huono, että valvoin joka yön kokonaan ja söin herkkuja, en syönyt aamupalaa tai en syönyt koulussa, ja sain tosi pahoja mahakipuja ja monesti itkin yksin vessassa, kun kivut oli niin kovat. Saatoin joskus jopa mennä nukkumaan koulun vessaan. Tätä jatkui KOKO YLÄASTE ja sen jälkeenkin. Nyt olen vähän parantanut tapojani. Paitsi että unirytmini on tällä hetkellä taas tosi huono.

Tällä hetkellä opiskelen Luovi Valmalla ja koulupäivät ovat tosi hankalia ja haastavia minulle. Pelkään, että saan paniikkikohtauksia koulussa tai sairauskohtauksia tai että yksinkertaisesti tunnen jotain suurta kipua ja kuolen. Koko ajan. Pelkään 24/7, että kuolen ja koen kipuja. Ei ole helppoa käydä koulua.

Olen nykyään tosi yksinäinen. Tuntuu, että minulla ei olisi enää yhtäkään kaveria tai ihmistä, kenelle puhua tai kuka välittäisi minusta... Suurin osa parhaista kavereistani tietää, miltä minusta tuntuu joka päivä, mutta ei siltikään puhu minulle tai kysy, että haluanko puhua. Ja vaikka olisin kokonaisia viikkoja puhumatta ystävilleni, niin he eivät edes huomaisi, että olen poissa. Minulla on 1 tai 2 ystävää, joille välillä netissä voin kertoa omia juttujani ja minulla on ystäviä paljon – enkä sano, että he ovat huonoja ystäviä. Sanon, että he eivät vain välitä minusta.

Mutta nyt minulla alkaa toimintaterapia ja terapia, niin toivottavasti olen onnellinen vielä joskus. Ja haluan kiittää HARVOJA ihmisiä, jotka ovat joskus tarinani kuulleet ja auttaneet. Ja kiitos kun olitte kiinnostuneita tarinastani ja annoitte minun kirjottaa tänne!

-Nico G, 17v.